Mun ja tulevan mieheni (kirjoitan hänestä nimellä mr S.) alkaa näin. Tavattiin ensimmäisen kerran meidän yhteisessä kaveri porukassa. Olimme silloin teinejä. Minä ylä asteella ja mr S ala-asteella. Meillä on ikäeroa 2 vuotta. En koskaan silloin edes ajatellut mr S minään muuna kuin ystävänä. Vuodet kuluivat ja ystävä porukka alkoi hajota, elämän muutoksia kun tuli. Jotkut pitivät enemmän yhteyttä toisiin kuin toiset. Minä ja mr S alettiin pitää yhteyttä (silloisen en tiedä onko enään olemassa) ii2 kautta. Näimme myös silloin tällöin. Kirjoittelumme muuttui aina vain tunteikkaammaksi ja lopulta molemmin puoliseen ihastumiseen. Yksi yhteinen ystävä piti juhlat johon kummatkin oli menossa. Muistan vieläkin kuinka mua jännitti tämä ilta. Siellä meidän juttu sitten alkoi.
Olemme seurustellut huhtikuussa 11 vuotta. Meillä on myös kaksi ihanaa lasta. Kummatkin tyttöjä.❣
Olen jo pitkään puhunut mr S:lle että olisiko jo ajankohtaista ruveta miettimään häitä mutta hän ei ollut kovin innostunut asiasta. Tätä en ymmärtänyt koska mielestäni lapsien teko on sitovampaa kuin naimisiin meno?. Sanoin mr S:lle että menemme naimisiin viimeistään kun täytän 30 vuotta ja siihen hän suostui. Olihan siihen vielä monta vuotta aikaa.
Sitten tapahtui se ihana päivä kun hän sanoi mulle että pitäiskö sulle käydä ostamassa ne sormukset. Ja ette arvaakkaan mikä onnellisuuden tunne mulle tuli. Sen päivän jälkeen ei ole päivääkään kun en olisi miettinyt meidän tulevia häitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti